Kuolit tuona sateen kastelemana päivänä,
Silloin, kun joki virtasi kauneimmillaan.
Olit siinä, yhtäkkiä vain poissa.
Hymy kasvoilla elottomilla,
Kun astuit porttiin valkeaan.
Uuteen Tuttuun, tuntemattomaan.
Kuolema, kaikki sen koemme ja yhtä paljon se sattuu sydämessä vaikka siihen valmistautuukin. Vahva hahmo elämästäni on nyt poissa ja halusi tai ei, surutyö pitää vaan saattaa loppuun.
Yksi asia omassa prosessissa pistää eniten silmään perus syyllisyyksien jne kanssa. Lopetin pelkäämästä, elämää. Ja vähän ihmisiäkin. (Pelkään vielä ampiaisia, belsebubin kätyreitä.)
Kaikki lutviutuu, nyt paistaa aurinko ja minulla on aina muistoni. Vaikka itken nyt vähemmän, on kaktus vielä kurkussa mutta sinne se kuuluukin tässä hetkessä. Prinsessa Ruusunen nukkuu nyt satavuotista untaan. Hän teki maailmasta aina hieman kauniimman, tuo lempeä ja vahva nainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti