Pitää tunnustaa, että suuren suuri vihlonta rinnassa lähdin takaisin Dubliniin, loma oli niin onnistunut. Tykkään niin paljon uudesta kotikaupungistani, mutta kun täällä ei ole vanhoja ystäviä ja perhettä..sniif! Tunnen, kuin eläisin kahdessa paikassa saman aikaisesti. Mutta sitten, kun miettii myös kolikon toista puolta ja varsinkin sitä, kuinka ihanan kumppanin olen saanut, pakostikin joutuu tuhahtamaan omille höpötyksille. Ja olen saanut täällä myös ihania kavereita ja jo olemassa ollut tukiverkosto yllättää aina ihanuudellaan. Joskus myös mietin olenko koskaan onnellinen siitä, mitä minulla on vai onko vain pakosti tyytymätön siihen minkä on rakentanut itselleen. Otetaanpa esimerkkinä se, että nyt jopa tykkään juosta, asia johon en koskaan uskonut pystyväni. Miksi en siis vaan voisi olla pirun ylpeä siitä, että olen alkuperäisestikin lähtenyt juoksemaan. Suuri kiitos tästä kuuluu tuolle elämäni punapäälle, joka tarpeeksi monta kertaa jaksoi kysyä lähtisinkö kokeilemaan sitä. Ja lopulta voitti. Ja muutenkin hei, kesällä edes Hanna ei saa valittaa! Jätetään se taas syksyn etuoikeuksiin.
