Olen jo pidemmän aikaa joutunut puremaan huulta töissä, koska on tuntunut kuin kaikki olisi mennyt pelkästään alamäkeä. Olen myös useasti miettinyt hiljaa mielessäni miltä tuntuisi kirjoittaa erokirje ja lähettää se esimiehille. Kantti ei vain ole kestänyt, pitäähän minun ajatella toista puoliskoani. Tovi sitten saimme kuulla, että tiimimme siirretään jälleen kerran ja tämä antoi minulle vihdoin sysäyksen oikeasti tehdä tilanteelleni jotakin. Kirjoitin ja lähetin kirjeen. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Tämäkään ei siis mullistanut elämääni eikä ne nurkissa luuhaavat tanssijat tulleet toivottamaan onnea tulevaan koreografian avuin. Missä ilotulitus ja musiikki? Sitten esimieheni tuli pyytämään minua keskustelemaan asiasta kanssaan ja huomasin kuinka pirusti pelkään tulevaa. Mutta. Minä en lannistu, en katso taakseni tai kadu. En pyydä anteeksi tai sorru. Pahinta oli kotiin soittaminen ja vanhemmille asian kertominen. Mutta päätös on jo tehty eikä sille voi mitään. Tiesin äitini menettävän yöunensa huolen takia enkä halunnut heidän huolehtivan. Minulla oli kuitenkin luotto siihen, että vaikken sitä täydellistä löytäisikään, jotakin aina löytyy. Kyllä töitä tekevälle riittää! Ja niin löytyi, hyviä töitä vielä! Viikkoa myöhemmin astelin erään erittäin ison, kansainvälisesti tunnetun yrityksen ovista sisään haastatteluun ja sain paikan! Tarina olisi aivan hyvin voinut päättyä työttömyyteen, mutta mitä sitten. Se ei ole mitään hävettävää, paitsi jos se saa sinut itsesi lannistettua. Elämä on viiva, jota kulkea ja mitä sitten, jos se välillä hieman mutkittelee?
