Kävelen auringonpaisteessa kotiin yksi ajatus päässä: Rakastan tätä kaupunkia. Sen kompaktia kokoa ja sosiaalisuutta. Rakastan kuinka se saa ujoimmankin ravun kuorestaan ulos ja kuinka tuulessakin kuuluu musiikki. Huomaan itsessäni rohkeutta, jota minulla ei olisi ilman Barrya tai tätä ihmeellistä kaupunkia. Kaupunkia, joka saa kaikki nauramaan. Rakastan sen nuhjuisiakin seiniä, värikkäitä ovia ja historiaa, joka huokuu joka kadunkulmassa. Se ei teeskentele tai yritä olla kokoaan isompi vaan on ylpeästi pieni ja iloinen. Kävelen Liffeyn vartta ja vaikka olenkin viettänyt nyt jonkin aikaa Irlannissa, minua kiehtoo ja hämmentää vieläkin se että kevät oikeasti alkaa helmikuussa! Aamut ovat jo valoisammat ja pimeys laskeutuu kaupungin ylle vasta noin kuuden aikaan. Dublin ei huolehdi pienistä tai äksyile vaan ottaa hennosti syliin ja silittää päätä, kun sitä tarvitset. Ainoastaan muutaman kuukauden vuodesta se läksyttää asukkaitaan kylmällä viimalla ja muistuttaa miten asiat olisivat ilman sen armoa. Kohta ensimmäiset nuput aukeavat ja harmaus voi väistyä.
