Croagh Patrick

Olen muutamaan otteeseen miettinyt samaa, jonka Malesian air muutama viikko takaperin kysyi; mitä haluaisit tehdä ennen kuolemaasi? (kukahan valopää senkin mainoksen keksi)

Oma bucket list on pitkä ja muokkautuu jatkuvasti, mutta sieltä löytyy mm. Matka uuteen-seelantiin, road trip avoautolla aavikon halki ja road 66:n näkeminen ja kokeminen. Joskus haaveena oli korkeanpaikankammoisena kokeilla kalliokiipeilyä, kunnes eräs päivä kokeilin kiipeilyä sisätiloissa ja totesin sen itselleni sopimattomaksi, muistaakseni totesin ahterini vetovoiman olevan suurempi lattiaa kohti kuin käsien veto ylöspäin. Niin ja jos lukija ei tiedä, olen Hanna, olen haaveileva laiskamato ja valittaja. Ja se on sitten totta, kysykää vaikka äiteeltä tai punapäältä. Samaan hengenvetoon voin todeta tämän laiskamadon kävelleen juurikin eilen 2 tuntia melko pystysuoraa vuorenrinnettä jossa alusta koostui pienistä ja erittäin irtonaisista kivistä ja pääsi irlannin 3ksi korkeimman vuoren, Croagh Patrickin, huipulle. Tästä kiitos (tai kiroominen, saatte valita) punapäälle, joka kannusti minut ylös. Nyt olen Hanna, joka on kävellyt kirjaimellisesti pilvessä, tuntenut sen kosteuden ja kylmyyden ja joka on kävellyt vuorenhuipulla. Let's scratch that off the list. Niin ja pakko todeta, että olihan se sen verran vittumainen kokemus, että tuskin kokeilisin uudelleen ilman parempaa peruskuntoa. Nimim. Kaikkialle sattuu!

Ja he tekivät tekstin irlantilaisista ja se oli hyvä

Enpä ole hetkeen lukenut artikkelia ja ajatellut sen olevan niin naulan kantaan! Joten tämä pitää jakaa teidän kanssanne. Tätä se on, oikeasti!

http://collegetimes.com/2014/06/30/21-things-only-living-in-ireland-can-teach-you

Tulkaa dubliniin :-)

Dublin rankattiin muutama viikko takaperin maailman parhaimpiin kaupunkeihin turistin vierailla. Onhan tuohon nyt pakko yhtyä, vaikka puolueellinen olenkin. Kaupunki on sopivasti pieni, mutta nähtävää riittää aina. Voit nähdä kaupungin budjetilla tai pröystäillen, kävellen tai kulkuneuvoja käyttäen. Esimerkiksi suosikkini kaupungissa ovat ilmaisia vierailla (war memorial park, Imma, Dublinin linnan piha) ja nekin paikat joihin maksaa, ovat kohtuuhintaisia. Kaupungilla on luonnetta ja ihmiset ovat iloisia ja jos olet turistina eksyksissä, löydät aina jonkun joka sinua auttaa. Juurikin 10 minuuttia sitten odotellessani luasia kertoi pysäkillä tapaamani mies minulle vitsejä. Mahtavuutta! Jos aivan ihana arkkitehtuuri tai upeat maisemat eivät vielä sinua voita puolelleen, laitan myös oheen viime lauantain ruokamarkkinoilta kuvia. Temple barissa, kun on joka lauantai paikallisten tuottajien markkinat, joista löytyy jopa aitoa kunnon ruislimppua (nimetty saksalaiseksi ruisleiväksi), ihanista juustoista ja luomu vihanneksista puhumattakaan.

Suomimies vs ulkomaalainen vaihtoehto

Luin sunnuntain ratoksi ns iltapäivälehtiä ja törmäsin artikkeliin, joka on osa ns aussimies skandaalin jälkipuintia.

http://m.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288723377489.html

On helpottavaa huomata, että joku muukin kokee etäsuhteen ja asumisen ulkomailla samalla tavoin kun itsekin. Aina on ikävä jonnekin, jotakin tai jotakuta. Seurustelun alkuaikoina vietät aivan liikaa aikaa lentokentillä ja sinne myös kaikki rahasi menevät, edestakaisin matkusteluun. Suhde ei etene normaalia rataa, kun sitä rakennetaan mm. Skypessä ja huomaat olevasi pakostakin aivan liian kriittinen tarkastelessasi partneriasi ja pohtiessa tulevaisuutta. Kaikki eivät juuri tätä kohtaa ymmärtäneet, ja kuulinkin kommenttia sanoen etten olisi rakastunut kumppaniini, jos puhun tästä niin kriittisesti. Etäsuhteessa vain valitettavasti oman itsesi kannalta parasta on raaka totuus yhteensopivuudesta kuin pää pilvissä kulkeminen. Useimmille on liian helppoa antaa vain mennä ja unohtaa oma itsensä, mutta itselleni juuri pelottavinta oli täydellinen heittäytyminen ja oma haavoittuvuus. Arjessa huomaat jommankumman tekevän kompromisseja ja kulttuurierot tulevat hyvinkin selviksi varsinkin riitatilanteissa;
pohjoismaalainen, kun on suorempi kuin irlantilainen niin hyvässä kuin pahassa. Vähän väliä on hetkiä, kun tunnet huonoa omaatuntoa tai ahdistusta vain siksi koska aina on johonkin satojen, jos ei tuhansien kilometrien matka etkä ehdi/jaksa pitää yhteyttä sähköisesti niin aktiivisesti kuin joskus olisi tarvetta. Lomat ovat nykyään mietintää mennäkö suomeen vai ollako itsekäs ja mahdollisesti vaarantaa seuraava ajankohta ystävien ja perheen näkemiseen.

Mutta kaikki tämä on tietenkin myös uhrausten arvoista, jos vain olet tekemääsi päätökseen tyytyväinen. Kuka sanoo, että se arki suomimiehen kanssa sen helpompaa olisi? Pakko myöntää, että tässä parisuhteessa kaipaan suomeksi tappelua, mutta se on pieni hinta tuosta ihanasta kikattelevasta punapäästä, jonka kanssa minun on hyvä olla ja jonka kanssa olen saavuttanut tasa-arvoisen parisuhteen.

http://m.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288723377489.html

Suomeen!

Matka suomea kohti häämöttää ja huomaan miettiväni mitä kaikkea tulen takuuvarmasti syömään sinne päästessäni. Ei niistä tapaamisista niin väliksi, antakaa minulle uusia perunoita! ;-) Vakioksi ovat muodostuneet piimä, ruisleipä ja isän kiisselit. Nyt huomaan kaipaavani jo mainittuja pottuja voi-sipulisoosilla tai munasoosilla ja erinäisiä savustettuja kaloja. Makaronilaatikko on pannassa meidän perheessä, kun ei kuulemma maistu miltään, joten taidan itse kipittää kaupasta tarpeet ja syödä taas vuoden edestä. Olen oikeasti aika ylpeä siitä mitä kaikkea perisuomalaista olen irlannista löytänyt tai mitä saan itse tehtyä, mutta esim piimä täällä on aivan liian suolaista ja paksua. Näitä pitääkin sitten, juuri itseni hullun lailla, ryystää ettei kaipuu taas hetkeen iske. Isä: toivelistalla on edellisten lisäksi saunamakkara, äidin lasagne ja läskisoosi hillolla. Kiitos nam! (täydennän listaa myöhemmin, koska esim lauralle nakki napsahtaa viedä minut jätskikiskalle)

Mietteitä

Tiedättekö sen tunteen, kun sielu on löytänyt kotinsa. Se tunne on nyt ollut minulla hetken aikaa. Irlanti tuntuu sopivan sielulleni ja mieli tuntee rauhan hetkissä kun kaikki ympärillä on muuten hiljaista, mutta kaukaisuudeesta kuuluu musiikkia. Sielu lepää ja rauhoittuu ja huomaan miettiväni voisiko tällaista tapahtua suomessa. Ei. Suomi on rakkauteni hautaan asti mutta se on liian hiljainen. Se on liian korrekti irlantilaiseen serkkuunsa verrattuna. Täällä soi musiikki ja ihminen oikeasti otetaan vastaan sellaisena kuten hän vastaan kävelee. Voit saada aikaan aivan mahtavan keskustelun täysin tuntemattoman ihmisen kanssa luasia (ratikkaa) odotellessa ja se on täysin arkipäivää. Mummo kävelee ohitsesi puhuen päivän uutisotsikoista eikä tapahtumassa ole mitään outoa. Voisiko tälläistä tapahtua suomessa? Ei. Pelkäämme liikaa muiden mietteitä ja kavahdamme kontaktia. Saisit kyseisestä vielä kylähullun maineen..  Kehtaatkin olla muita huomioiva ja iloisuutta pursuava. Suomalainen on aivan maailman parhaimpia tyyppejä, mutta pelkäämme liikaa..kaikkea. Mutta asia jonka unohdamme on se, että kaikki meistä on veistetty samasta puusta. Kaikki pelkäämme samoja asioita ja perusarvot ovat kuitenkin suht samat kansallisuudesta huolimatta. Tappaisiko pieni avoimuus meidät?

Paul Weller

Taas on muutama viikko kulunut ihanasti ilman blogitekstejä, vakio taitaa olla laiskalle. On 24 päivä kesäkuuta ja aika Paul Wellerin keikan! Ihana raspikurkku päätti onneksemme tulla soittamaan takapihallemme, Imman pihaan. Hyvää seuraa kera punapään ja hänen serkun ja taatusti showmiestä luvassa. Sopivasti alkaa jalka jo vipattamaan :-)

you do something to me, klassikko!