Se, mistä huomaan Irlannin muuttaneen minua on kansalaisaktivismi. Kuuntelen perusteluja asioista, jotka olisin aiemmin ohittanut. Minä lähden mielenosoitukseen, jonka olisin aiemmin hylännyt. Tänäänkin, jos olisin ollut Suomessa, olisin halunnut olla kansalaistorilla. Tärkeistä asioista tulee puhua ja niistä tulee pitää mekkalaa! Toivonkin, että tasa-arvon ja oikeuksien parantaminen ei jää tähän vaan samalla tiellä jatketaan. Keskustellaan niistäkin asioista, jotka ovat vaikeita ja saattavat ovat paheksuttavia. Muutos, kunnollinen sellainen, ei tule kiireellä vaan siihen totutellaan hiljalleen. Pienet asiat keräävät virran, jota seurata.
Luottamukseni terveeseen järkeen ja hyvyyteen on palautunut. En olekaan enää persujen maasta, jossa Kristillisillä arvoilla keulijat ovat voittajia. Ehkä meillä on toivoa yhteiskunnasta, jossa Mummo autetaan lumesta ylös, ihmistä ei arvostella seksuaalisen suuntauksensa perusteella ja koulutus, terveydenhuolto (myös mielenterveyteen ja vanhustenhuoltoon liittyvät palvelut) ja yksilön tavoitteet ovat yhtälailla saavutettavissa tulotasosta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti