En voi vieläkään uskoa että suunnitelma, joka oli päässäni vielä vuosi sitten on nyt toteutunut. Työ, jota teen tällä hetkellä on ihan mukiinmenevää, vaikkei siitä unelmia ole tehty. Saan kuitenkin tehdä töitä mahtavan johtajan alaisuudessa, suurin osa työkavereista ovat todella mukavia ja palkastakin jää kulujen jälkeen taas rahaa säästämiseen. Ensi kertaa pitkään aikaan saan palautetta, kun sitä ansaitsen, hyvällä ja huonolla, ja tunnen olevani arvostettu. Sellaista aikuisten dialogia, ilman jenkkihömppää.
Pääsin lukemaan alaa, jota halusinkin, ja päivä päivältä se myös kuulostaa ja tuntuu itselleni sopivalta. Työllistyminen alalle vain pelottaa, vaikka kaikkien ennusteiden mukaan se pitäisi olla helppoa. Asun loistavien ihmisten ympäröimänä, ja joilta opin koko ajan jotakin, tarpeellista tai tarpeetonta (oli se sitten uusi resepti, kuinka optimoida Mario kartissa ajonopeus tai kuinka sulavasti toimitaan itselle epämukavassa tilanteessa). Viime vuoden suunnitelmassa oli lisäys, ps, pienen pieni pyyntö, että pystyisin vihdoin adoptoimaan lemmikin. Muutto, ja kämppäkaverien jakama sama unelma mahdollistivat ennen niin mahdottomalta tuntuneet ajatukset: nyt kolme kuukautta meitä ihastuttamassa on ollut pieni Jackchi. Onnea on pienten tassujen kopina puulattialla, ja karvaisen kaverin aamutervehdykset.
Olen pirun kiitollinen myös siitä, että tällä hetkellä tuntuu, kuin myös läheisillä rapakon molemmin puolin on samat vibratot. Jokainen tekee joko jo omaa juttuaan tai kokevat muutoksia, jotka ovat positiivisia, elämää mullistavia. Itseäni ulkopuolisen silmin katsoessani voisin sanoa, että olen juurikin siellä elämässäni, jonne halusin. Ja itseni ihmetykseksi olen positiivinen kaikesta mitä elämällä on tarjota. Tänne kuulun ja täällä on kivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti