Ihana kuukausi on vierähtänyt sitten viime kirjoituksen. Olen laiska, tiedän sen, mutta en nyt myöskään jaksa uskoa että tätä ihanuutta kukaan isääni lukuunottamatta lukisi. Laiskuus kirjoittamiseen ei taida auttaa myöskään? Buhaha!
Pieni sattumukseni töihin lähtiessä osoittautui hieman suuremmaksi vahingoksi kuin ensin luulimme. Onnistuin saamaan pohjelihaksen repeämän ja kävely vahingon jälkeen ei myöskään tehnyt jalalle kuin hallaa ja toisin sanoen pässi onnistui tekemään vahingosta suuremman. Nyt 4 viikkoa myöhemmin odotan viimeistä fysikaalista ja mieli on toiveikas. En voi kuin muistella sitä hetkeä, kun lääkärini sanoi epäilevänsä jalassani veritulppaa. Tai sitä hetkeä, kun jouduin "kävelemään" takaisin aiemmin mainitsemaani sairaalaan tutkimuksiin. Hetkiä, jotka mieluusti jäävät taakse enkä toivottavasti joudu aivan heti uusimaan. Olen ollut myös itsestäni ihmeissäni, koska olen yleisesti ottaen nauttinut paikallaolosta parsamaisesti ja nyt en malttaisi lähteä kuntosalille, juoksemaan tai edes kunnon lenkille. Ja kohtalon ivaa on myös se fakta, että vaikka jalka tuntuisi kuinka hyvältä tahansa en vielä hetkeen voi kuntoilla täydellä voimalla. Nyt tarvitaan paljon lujaa tahtoa ja toive siitä että jalan turpoilu loppuisi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti